Viime vuoden joulukuussa juhlittiin laajasti Kaustisen viulunsoittoperinteen hyväksymistä Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listalle, toisena suomalaiskohteena saunaperinteen jälkeen. Se oli pitkän prosessin päätös – ja samalla vasta alkua. Töitä tehdään koko ajan niiden asioiden eteen, joihin Suomi on sitoutunut ratifioidessaan kyseisen Unesco-sopimuksen.
– Asioita tapahtuu koko ajan sekä ruohonjuuritasolla, järjestö- ja valtiotasolla että kansainvälisellä tasolla, kertoo Kansanmusiikki-instituutin johtaja Matti Hakamäki, joka on osallistunut aktiivisesti Unesco-sopimukseen liittyvään työhön, niin Kaustisen viulunsoittoperinteen osalta kuin laajemmin.
Ruohonjuuritasolla perinteenharjoittajien voimaantuminen on olennainen asia, mikä näkyy myös Kaustisella.
– Arki menee niin kuin ennenkin, mutta sekä maakunta-, seutukunta- että kuntatasolla on tapahtunut paljon. Tämä kaikki on tuonut voimaa, energiaa, itsekunnioitusta ja muistutusta siitä, miksi nämä perinteet ovat tärkeitä ja kuinka ne pitäisi saada turvattua tuleville sukupolville.
Myös valtiotasolla Matti Hakamäki kokee asenneilmapiirin muuttuneen, esimerkiksi lähetystöissä ja ministeriössä. Suomen valtio on sitoutunut turvaamaan kansanmusiikkitraditioita ja tuo sitä entistä enemmän esille osana Suomikuvaa.
Globaalia yhteistyötä
Käynnissä on Matti Hakamäen mukaan suuri murros siinä, miten kulttuuriperintöasioista puhutaan.
– Unescon sopimuksen myötä on tehty näkyväksi aineettoman kulttuuriperinnön yhteiskunnallinen merkitys. Kyse ei ole siitä, että joku harrastaa jotain yksittäistä juttua. Kulttuuriperintö on osa arkea, ja sellaisena se tunnistetaan suuressa osassa maailmaa.
Hän toivoisi tämän ajattelutavan lähtevän laajemmin lentoon koko kansanmusiikin ja kansantanssin alalla. Se antaisi työkalut kohtaamaan monia ajankohtaisia keskusteluja, kulttuurisesta omimisesta nationalismin nousuun – jopa Ukrainan sotaan, jossa kielen ja kulttuurin merkitys korostuu.
– Monesti kulttuuriperintöä ei ehkä huomata tai ymmärretä, ennen kuin joku ottaa sen pois. Kun ei saa laulaa tai tehdä tärkeitä asioita, huomaakin sen olleen osa identiteettiä. Pitäisi etukäteen osata suojella ja turvata perinnettä ja sen siirtämistä.
Aineettomaan kulttuuriperintöön liittyvä yhteistyö on aidosti globaalia, ja peilautumalla eri kulttuureihin voi oppia enemmän itsestään, Hakamäki sanoo, ja muistuttaa siitä, että Pohjoismaat ratifioi Unesco-sopimuksen verrattain myöhään.
– Uskon, että jokaisella maalla on yhtä paljon annettavaa kuin saatavaa. Ehkä Pohjoismaissa on tuudittauduttu siihen, että ollaan monessa asiassa onnistuttu hyvin. Meillä olisi paljon opittavaa esimerkiksi yhteisöllisyydestä, vaikkapa miten Mosambikissa pidetään huolta vanhuksista.
Kieli auttaa oppimaan
Unesco-piirien käyttämä kieli voi maallikolle tuntua hiukan kankealta, mutta yhteinen kieli ja käsitteet helpottavat Matti Hakamäen mukaan kansainvälistä yhteistyötä.
– Kun tunnemme perustermit, voimme puhua esimerkiksi puolalaisten kukka-asetelmaperinteen ihmisten kanssa ja oppia heiltä ihan eri tavalla. Millainen heidän perinteenharjoittaja tai suojeluohjelma on? Miten heidän perinteensä siirtyy sukupolvelta toiselle?
Jokainen suomalainen voisi aloittaa katsomalla ympärilleen ja oppimalla tunnistamaan, mitä kaikkea elävä perintö voi tarkoittaa. Hyvä apuväline tähän on kansallinen elävän perinnön luettelo. Suomessa ja Pohjoismaissa monesta perinteestä on tehty harrastus, ja kun kansanmusiikki tai kansantanssi on ajautunut kauas ihmisten arjesta, ne ovat Matti Hakamäen mukaan helpompia marginalisoida. Hän muistuttaa siitä, että elävän perinnön määrittelevät aina perinteen harjoittajat.
– Käsite tuo samalle viivalle lumileikit, sienestyksen, kuorolaulun – mitä vain ihmiset tekevät. Jokaisella kunnallispoliitikolla on varmasti useitakin elävän perinnön kohteita, joita hän tulisesti palvoo tai haluaa tehdä.
– Jos elävän perinnön tunnistaa ja tunnustaa, ollaan jo aika pitkällä. Elävä perintö on tässä ja nyt, se on jokaisen meidän, se on elämän sisältöä, Matti Hakamäki kiteyttää.
Tove Djupsjöbacka
Linkkejä:
Elävän perinnön wikiluettelo:
https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/
Kaustislaisen viulunsoiton Unesco-matkaa voi seurata blogissa:
https://kaustislainenviulunsoitto.wordpress.com/
Kuvat/photos: Lauri Oino,
Artikkelin pääkuvassa: Köyhäjoen pelimannit -kyläyhtye Kaustiselta /
Main picture: Köyhäjoen pelimannit village group from Kaustinen
Tämä artikkeli on osa Kansanmusiikin ja Kansantanssin Edistämiskeskuksen (KEK) KamuKanta kaikuu! -juttusarjaa.
Kort på Svenska
Om var och en lär sig identifiera det levande kulturarvet runt omkring, har vi kommit långt
I december i fjol firades det stort att fiolspelstraditionen i Kaustby godkänts till Unescos katalog för immateriellt kulturarv, som andra finländska fenomen efter bastutraditionen. Det var slutpunkten för en lång process – och samtidigt bara början. Hela tiden pågår hårt arbete för de frågor Finland förbundit sig till då man ratificerat detta Unesco-avtal.
– Saker sker såväl på gräsrotsnivå, på organisations- och statsnivå samt internationell nivå, berättar Matti Hakamäki, som är chef för Folkmusikinstitutet i Kaustby och har deltagit aktivt i arbetet kring Unesco-konventionen, såväl i fråga om fiolspelstraditionen i Kaustby som på en bredare nivå.
Att ingjuta energi och kraft i traditionsbärarna är en väsentlig del av processen, vilket syns också i Kaustby.
– Vardagen rullar på som tidigare, men både på landskaps-, region- och kommunnivå har mycket hänt. Allt detta har fört med sig kraft, energi och självaktning, samtidigt som det påmint om hur viktiga dessa traditioner är och att de borde tryggas för kommande generationer.
Även på statlig nivå upplever Matti Hakamäki att attityderna har förändrats, till exempel vid ambassader och ministeriet. Finland har som stat förbundit sig till att trygga folkmusiktraditioner och för också fram dem mer än förr som en del av Finlandsbilden.
Globalt samarbete
Enligt Matti Hakamäki är en stor förändring på gång i fråga om hur man talar om kulturarvsfrågor.
- Genom Unesco-konventionen har det immateriella kulturarvets samhälleliga betydelse synliggjorts. Det handlar inte om någon enskild hobby, utan kulturarvet är en del av vardagen.
Han hoppas att detta tänkesätt skulle spridas till hela folkmusik- och folkdansbranschen. Det skulle ge goda verktyg att ge sig in i många aktuella diskussioner, allt från kulturell appropriering till den tilltagande nationalismen – och t.o.m. kriget i Ukraina, där språkets och kulturens betydelse betonas.
– Ofta varken märker eller förstår man sitt kulturarv, förrän det tas ifrån en. Då man inte får sjunga eller göra andra viktiga saker märker man plötsligt att det varit en del av identiteten. Man borde kunna skydda och trygga traditionen på förhand, också hur den förs vidare till nya generationer.
Samarbetet gällande immateriellt kulturarv är globalt, och genom att spegla sig i olika kulturer kan man lära sig mer om sig själv, säger Hakamäki. Han påminner också om att de nordiska länderna ratificerat Unesco-konventionen relativt sent.
– Jag tror att varje land har lika mycket att ge som att få. Kanske vi i Norden har invaggats i tanken att vi klarat oss bra i många saker. Men vi skulle ha mycket att lära oss till exempel om gemenskap, till exempel av Moçambique och deras sätt att ta hand om åldringar.
Språket hjälper att lära sig
Språket som används i Unescokretsarna kan kännas lite styvt för en som inte är insatt, men Matti Hakamäki upplever att det gemensamma språket och begreppen gör det internationella samarbetet lättare.
– Då vi behärskar grundterminologin kan vi tala till exempel med människor kopplade till den polska blomsteruppsättningstraditionen på en helt annan nivå, och lära oss av dem. Vad innebär en traditionsbärare för dem, hurudant är skyddsprogrammet? Hur förs deras tradition vidare från en generation till en annan?
Varje finländare kunde börja med att se sig omkring och lära sig identifiera vad levande kulturarv kan betyda. Ett gott hjälpmedel är den nationella katalogen för levande kulturarv. I Finland och de nordiska länderna har många traditioner omvandlats till hobbyer, och då folkmusiken och folkdansen drivits längre bort från människors vardag är de enligt Matti Hakamäki lättare att marginalisera. Han påminner om att levande kulturarv alltid definieras av traditionsbärarna.
– Begreppet placerar snölekar, svampplockning och körsång på samma linje – vad som helst som människor gör. Varje kommunalpolitiker hittar säkert flera slags levande kulturarv, som hen brinner för eller vill ögra.
– Om man identifierar och uppskattar det levande kulturarvet, har vi redan kommit långt. Det levande kulturarvet finns nu och här, det är allas, det utgör vårt livsinnehåll, sammanfattar Matti Hakamäki.
Tove Djupsjöbacka
Huvudbild av artikeln © Lauri Oino
Den här artikeln är en del av Centralen för främjande av Folkmusik och Folkdans r.f. (CEFF) KamuKanta kaikuu! artikelserie.
Länkar:
Wikiförteckning över levande kulturarv:
https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/
Fiolspelstraditionen i Kaustby på väg mot Unesco (finskspråkig blogg från processen)
https://kaustislainenviulunsoitto.wordpress.com/
Fiolspelstraditionen i Kaustby – presentationsvideo för Unesco:
https://www.youtube.com/watch?v=Jpg2MBKZjqs
