Filosofian tohtori, mestarikansantanssija Petri Hoppu on tuttu nimi kansantanssiin liittyvissä kysymyksissä. Hän väitteli aikoinaan menuetista ja on ollut näkyvä hahmo alan tapahtumissa, etenkin kuluneena vuonna, kun menuetti nostettiin kansanmusiikin ja kansantanssin yleisteemaksi. Tänä vuonna hänelle myönnettiin Kansanmusiikin ja kansantanssin edistämiskeskuksen Vuoden Wäinö -palkinto.
Musiikki on kuulunut Kuusamosta kotoisin olevan Petri Hopun elämään ihan pienestä pitäen. Tanssi tuli kuvaan sattumalta, kun paikallinen nuorisoseura ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin päätti järjestää kansantanssikurssin. Hoppu oli silloin 13-vuotias ja innostui välittömästi. Harrastusmahdollisuudet Kuusamolla tosin olivat huonot.
– Käytännössä se tarkoitti, että minun piti itse ruveta vetämään toimintaa. Lähdin liikkeelle lähes tulkoon nollasta mutta kävin kursseilla ja innostus laajeni nopeasti.
Opiskeluvuosina Tampereella pääsi aktiivisesti harrastamaan monenlaista tanssia ja silloinen Tampereen yliopiston kansanperinteen laitos tarjosi mahdollisuuden erikoistua myös tanssin tutkimukseen.
– Niin kauan kuin Tampereen yliopistossa pystyi tanssintutkimusta tekemään, työskentelin siellä assistenttina, yliopistonlehtorina ja projektitutkijana.
Myöhemmin Tampereen yliopiston organisaationmuutokset vetivät aika lailla maton jalkojen alta – laitos hävisi, oppiaineen sisältö muuttui eikä niinkin hennolle tutkimussuuntaukselle kuin tanssintutkimukselle ollut enää tilaa.
Nykyihmisen ihanne on zombie
Vuodesta 2016 Petri Hoppu on toiminut yliopettajana Oulun ammattikorkeakoulussa kulttuurialan yksikössä, joka oli tuntiopettajana hänelle tuttu jo 1990-luvulta lähtien. Toiminta kansantanssin eteen siis jatkuu, joskin enemmän käytäntöön kuin tutkimukseen keskittyen.
– Se on sikäli harmi, että kansantanssin perustutkimuksesta on huutava, käsittämättömän valtava pula. Kansanmusiikin puolella perustutkimusta on sentään tehty vuosikymmeniä, alkaen Krohnista, Väisäsestä ja Ala-Könnistä.
Petri Hoppu on hyvin pessimistinen kansantanssitutkimuksen suhteen. Jos ei perustutkimusta tehdä nyt, mahdollisuudet tehdä laajaa tutkimusta Suomessa heikkenevät ja katoavat.
– Me hukkaamme kulttuuriperintöämme. Suurin osa suomalaista on tanssinut joskus, tanssi on ollut historiallisesti valtavan suosittu eri muodoissa ja on sitä harrastusmuotona edelleen. Tuntuu uskomattomalta, että tuhoamme mahdollisuudet ymmärtää historiaamme tietystä kehollisesta näkökulmasta.
Kaikkea mahdollista esimerkiksi digitaalisatioon ja tekoälyyn liittyvää kyllä kannustetaan nyky-yhteiskunnassa tutkimaan, Petri Hoppu huokailee, mutta tarkentaa, ettei hän missään tapauksessa vastusta näitä ilmiöitä sinänsä.
– Ne ovat hyviä renkejä, mutta erittäin huonoja isäntiä. Jälkimmäisessä roolissa ne tekevät ihmisestä zombien – ei tee mitään, ei liiku, ei luo, ei ajattele.
Tulisielut harvassa
Kansantanssitutkimuksen tulisielut ovat olleet Suomessa harvassa, mutta monen elämäntyö on ollut todella arvokasta. Petri Hoppu mainitsee esimerkiksi Pirkko-Liisa Rausmaan ja Yngvar Heikelin.
– Suomen ruotsinkielisellä alueella Yngvar Heikel pelasti käsittämättömän paljon, hänen ansiosta tiedämme miltä rannikkoseudun tanssikulttuuri näytti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.
Pirkko-Liisa Rausmaa kokosi laajat tanssikortistot, jotka ovat olleet myöhemmille tutkijoille suureksi avuksi, ja esimerkiksi dokumentoi kolttasaamelaisten tansseja 1970–80-luvun taitteessa.
– Se oli valtava kulttuuriteko, ilman sitä emme tietäisi paljonkaan kolttasaamelaisten tanssiperinteistä.
Vastaavaa työtä olisi pitänyt tehdä monessa muussakin paikassa, Petri Hoppu toteaa. Myöhemmistä tutkijoista hän mainitsee esimerkiksi Gunnel Biskopin ruotsinkielisen alueen ja Juha-Matti Arosen työn inkeriläisen perinteen tutkijana. Mutta kansantanssin tutkijat ovat laskettavissa yhden käden sormilla, eikä koulutuksen ja ammatillisten mahdollisuuksien puutteessa nuoria näytä olevan tulossa alalle.
Kosketuksen vieroksunta
Akateemisesta maailmasta puhuttaessa Petri Hoppu kokee yleisesti ottaen, että keholliset näkökulmat jäävät helposti marginaaliin. Kehollisuudesta ajaudumme keskustelemaan kosketuksesta.
– Kosketuksen vieroksuminen länsimaisessa kulttuurissa ja erityisesti Suomessa on hyvin mielenkiintoista. Noin sata vuotta sitten ajatus siitä, että kosketus on pahasta löi voimakkaasti läpi. Se liitettiin esimerkiksi tartuntatauteihin.
Uskonnolliset moralistiset piirit löysivät liittolaisia lääketieteen puolelta, ja sitä kautta luotiin Petri Hopun mukaan hyvinkin tanssivihamielinen kulttuuri.
– Siemenet oli kylvetty jo 1800-luvun alkupuolella ja huipennus oli täysin irrationaalinen sota-ajan tanssikielto, joka olisi ehdottomasti pitänyt estää.
Tanssikielto on hyvä esimerkki aiheesta, joka on vihdoin nostettu keskusteluun- Marko Tikan ja Seija-Leena Nevalan aiheesta kirjoittama kirja Kielletyt leikit voitti jopa tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2020.
Tanssiin liittyviä tutkimusaiheita löytyisi vaikka kuinka, sen asema on ollut vahva ja tanssi on liittynyt vahvasti myös yhteiskunnan valtarakenteisiin. Esimerkiksi 1600–1700-luvun Euroopassa oli itsestään selvää että eliitin piti tanssia. Valtarakenteet näkyivät myös tanssitilanteen hierarkiassa.
– Kuka sai tanssia ensin ja millä paikalla? Kuka aloitti menuetin ja kuka oli jonossa viimeisenä? Mikään ei ollut sattumanvaraista.
Ennen kuin tanssista tehtiin Suomessa syntiä 1800-luvulla, pappi yleensä aloitti tanssit. Vielä 1900-luvun alussa hierarkiat näkyivät Petri Hopun mukaan esimerkiksi purpurissa. Nykyajan esimerkkinä vastaavasta voisi mainita Linnan juhlat, jossa presidenttipari aloittaa valssin.
Menuettirueda vuoden uutuus
Kansanmusiikin ja kansantanssin teemana viime vuonna ollut menuetti on Petri Hopulle läheinen aihe ja hän kuulostaa tyytyväiseltä – tietoisuus menuetista tuntuu teemavuonna jonkun verran lisääntyneen. Hoppu muistuttaa, ettei menuetin perusrakenne ole hirveästi muuttunut 300 vuoden aikana.
– Perusrakenne on edelleen menuettiaskel, joka käytännössä toistuu koko ajan. Nykyään sen kanssa voi kuitenkin myös improvisoida ja yhdistellä eri elementtejä menuettikuvioiden ja -askelien pohjalta.
Hiukan huutokatrillin tapaan toteutettu menuettirueda ei ole vielä kauhean tunnettu – sitä kehiteltiin vasta loppuvuodesta 2022 Kouvolassa. Joulun välipäivinä se lanseerattiin Oriveden kurssilla Murikassa.
Jos tunnelmat olivat kansantanssin tutkimuksesta puhuttaessa synkät, Petri Hoppu kuulostaa huomattavasti optimistisemmalta puhuessaan kansantanssista ja kansanmusiikista yleisesti. Hänen mielestään monet asiat ovat Suomessa tällä hetkellä oikein hyvin.
– Meillä on rohkeita, innovatiivisia ihmisiä, jotka tuntevat perinnettä ja haluavat, että se jatkuu ja elää, mutta omalla tavallaan. Myös kansanmusiikki ja kansantanssi löytävät keskenään koko ajan yhä enemmän kosketuspintaa, moni haluaa tehdä molempia ja löytää keinoja yhdistää niitä.
Tove Djupsjöbacka
Artikkelin kuvat: Johanna Hoppu
Tämä artikkeli on osa Kansanmusiikin ja Kansantanssin Edistämiskeskuksen (KEK) KamuKanta kaikuu! -juttusarjaa.
Kort på Svenska
Årets Wäinö Petri Hoppu:
Skriande brist på grundforskning om folkdans
Filosofie doktor, mästerfolkdansaren Petri Hoppu är ett bekant namn i frågor gällande folkdans. Han har disputerat på menuetten och varit en synlig figur vid många evenemang inom branschen, speciellt under det gångna året då menuetten lyfts fram som årstema för folkmusik- och folkdansfältet. I år belönades han av Främjandecentralen för folkmusik och folkdans med priset Årets Wäinö.
Ända sedan barnaben har musiken varit en del av Petri Hoppus liv. Dansen kom in i bilden av en slump, då den lokala ungdomsföreningen i Kuusamo första gången på årtionden beslöt arrangera en folkdanskurs. Hoppu var 13 år och blev genast ivrig, men utbudet i Kuusamo var magert – i praktiken fick han själv börja leda verksamheten.
Studierna förde honom till Tammerfors, där Tammerfors universitet och dåvarande institutionen för folktradition erbjöd möjlighet att specialisera sig på dansforskning. Sedermera var han verksam vid Tammerfors universitet som assistent, universitetslektor och projektforskare, men organisationsförändringar drog mattan under fötterna på allt som hette dansforskning – institutionen försvann, läroämnets innehåll förändrades och det fanns inte längre plats för en sådan forskningsinriktning som dansforskning.
Nutidsmänniskan ideal är en zombie
Sedan 2016 är Petri Hoppu överlärare vid Uleåborgs yrkeshögskola, där han varit timlärare sedan 1990-talet. Fokus är mer på praxis än på forskning.
– Såtillvida är det synd, att det är skriande brist på grundforskning i folkdans. På folkmusiksidan har man ändå gjort grundforskning i decennier, börjande från Krohn, Väisänen och Ala-Könni.
Petri Hoppu är mycket pessimistisk i fråga om folkdansforskning. Om man inte gör grundforskning nu blir möjligheterna att göra mer omfattande forskning i Finland allt svagare och försvinner helt.
– Vårt eget kulturarv går förlorat. Största delen av finländarna har dansat någon gång, historiskt har dans varit otroligt populärt i olika former och är det fortfarande som hobby. Det känns otroligt, att vi förstår möjligheterna att förstå vår historia ur ett visst kroppsligt perspektiv.
I dagens samhälle uppmuntras man att forska i allt tänkbart kring till exempel digitalisering och artificiell intelligens, suckar Petri Hoppu, men påpekar att han inte motsätter sig dessa fenomen i sig.
– De är goda drängar, men väldigt dåliga husbönder. I den senare rollen gör de människan till en zombie – gör inget, rör sig inte, skapar inte, tänker inte.
Eldsjälarna är få
Inom folkdansforskningen har eldsjälarna i Finland varit få, men mångas livsverk har varit oerhört värdefullt. Petri Hoppu nämner till exempel Pirkko-Liisa Rausmaa och Yngvar Heikel.
– I de svenskspråkiga delarna av Finland räddade Yngvar Heikel oerhört mycket, vi har honom att tacka för att vi vet hur danskulturen i kusttrakterna såg ut i slutet av 1800-talet och i början av 1900-talet.
Pirkko-Liisa Rausmaa sammanställde de omfattande danskartoteket, som varit en stor hjälp för senare forskare och dokumenterade till exempel skoltsamernas danser på 1970–1980-talet.
– Det var en stor kulturgärning, utan den skulle vi inte veta mycket om skoltsamernas danstraditioner.
Motsvarande arbete borde ha gjorts på många andra platser, konstaterar Petri Hoppu. Bland senare forskare nämner han till exempel Gunnel Biskops forskning i svenskspåkiga Finland och Juha-Matti Aronens forskning i ingermanländsk tradition. Men folkdansforskarna kan räknas på ena handens fingrar, och i och med att både utbildning och yrkesmässiga möjligheter saknas ser det dåligt ut med ungdomars vilja att söka sig till branschen.
Främmande för beröring
I fråga om den akademiska världen upplever Petri Hoppu rent allmänt, att kroppsliga synvinklar ofta finns någonstans ute i marginalen. Från kroppslighet övergår vi till att diskutera beröring.
– Den negativa attityden till beröring i västerländsk kultur och speciellt i Finland är mycket intressant. För ungefär hundra år sedan slog tanken om att beröring är av ondo starkt igenom, man kopplade den till exempel till smittsamma sjukdomar.
De religiöst moralistiska kretsarna fann en bundsförvant inom medicinen, och på så sätt skapades enligt Petri Hoppu en mycket dansfientlig kultur.
– Fröna till den planterades redan i början av 1800-talet och klimax blev det helt irrationella dansförbudet under krigstiden, något som definitivt borde ha stoppats.
Dansförbudet är ett bra exempel på ett ämne som äntligen lyfts upp till diskussion. Marko Tikkas och Seija-Leena Nevalas bok om ämnet vann till och med Fack-Finlandia-priset 2020.
Det råder ingen brist på forskningsämnen med koppling till dans – dansens position har varit stark och den har haft en stark koppling till samhällets maktstrukturer. Till exempel i 1600–1700-talets Europa var det en självklarhet att eliten skulle dansa. Maktstrukturerna syntes också i danssituationens hierarki.
– Vem fick dansa först och på vilken plats? Vem inledde menuetten, vem var sist i kön? Inget var slumpmässigt.
Innan dansen gjordes till synd i Finland på 1800-talet var det i allmänhet prästen som inledde dansen. Ännu i början av 1900-talet syntes hierarkierna enligt Petri Hoppu i till exempel purpuri-dansen. Som ett nutida exempel kunde man nämna slottsbalen, där presidentparet inleder valsen.
Årets nyhet: menuettrueda
Menuetten var tema för folkmusik- och folkdansbranschen i fjol, ett ämne som står Petri Hoppu nära. Han låter nöjd – medvetenheten om menuetten tycks ha stigit en del under temaåret. Hoppu påminner om att menuettens grundstruktur just inte förändrats på 300 år.
– Grundstrukturen är fortfarande menuettsteget som i praktiken upprepas hela tiden. Nuförtiden kan man ändå också improvisera kring det, och kombinera olika element på basen av menuettfigurer och -steg.
Menuettrueda förverkligas lite som den populära ”ropkadriljen” men är ännu inte speciellt känd – den utvecklades först i slutet av temaåret 2022 i Kouvola. Under jullovet lanserades den på Orivesikursen i Murikka.
Om stämningarna var dystra i fråga om folkdansforskning låter Petri Hoppu betydligt mer optimistisk då han talar om folkdans och folkmusik i allmänhet. Många saker är ganska bra i Finland just nu, tycker han.
– Vi har modiga, innovativa människor som känner till traditionen och vill att den fortsätter och lever, men på sitt eget sätt. Beröringsytan mellan folkmusik och folkdans ökar också hela tiden, många vill göra bägge två och hittar sätt att kombinera dem.
Tove Djupsjöbacka
