Kansallispukujen määrä Suomessa on noin 500, ja niistä 186 liittyvät ruotsin- tai kaksikielisiin paikkakuntiin. Kaikki suomenruotsalaiseen kansallispukukulttuuriin liittyvät kysymykset on koottu yhden katon alle – Föreningen Brage -yhdistys Helsingissä ylläpitää museota, arkistoa, mallipukuja, tietopalvelua ja kauppaa.
– On ainutlaatuista, että ruotsinkielisellä puolella kaikki löytyy saman katon alla. Suomeksi tehtävät on jaettu kansallispukukonsultille Jyväskylässä sekä useille yhdistyksille ja yrityksille, sanoo Maria Lindén, Bragen pukutoimiston kansallispukukonsultti.
– Asiakkaalle se on hyvin selkeää. Mitä tahansa apua kaipaat, voit kääntyä Bragen puoleen – jos tarvitset uuden puvun, jos tietty puku tarvitsee tunnistaa tai jos vaan mietit miten kansallispukua pitäisi kantaa.
Syy siihen, miksi juuri Föreningen Brage vuodesta 1922 kantaa tätä vastuuta löytyy yhdistyksen historiasta.
– Siitä lähtien kun yhdistys perustettiin vuonna 1906, Brage oli ollut hyvin aktiivinen pukuasioissa ja esiintynyt kansallispuvuissa eri laulujuhlilla ja Tukholman Skansenilla.
Pukutoimiston lisäksi yhdistyksen toimintaan kuuluu tänä päivänä muun muassa kansantanssi, pelimannimusiikki ja kuoro.
Harvinaisen monta miehen pukua
Kansallispukukäytännön päälinjaukset tehtiin 1920-luvulla. Silloin päätettiin, että jokainen ruotsin- ja kaksikielinen paikkakunta Suomessa saisi naisen ja miehen puvun.
– Miehen puvun runsaus on ainutlaatuista ruotsinkielisellä puolella. Suomenkielisellä puolella miehen puvut ovat harvassa verrattuna naisen pukuihin. Monelle paikkakunnalle oman puvun saaminen on ollut hyvin tärkeä asia – ettei pukua jaettaisi toisten kanssa tai että se olisi vain versio toisen paikkakunnan puvusta.
Monet puvut kuitenkin muistuttavat naapuripaikkakunnan pukua, Maria Lindén mainitsee esimerkiksi Lappväärtin ja Tiukan puvut.
– Niissä monet osat ovat samankaltaisia ja ne saattavat näyttää samanlaisilta, mutta ne ovat kuitenkin kaksi erillistä pukua.
Maantieteellisesti ruotsinkielinen alue on hyvinkin laaja ja ulottuu Kokkolasta ruotsinkielisen Pohjanmaan pohjoiskärjessä Pyhtääseen idässä, lisäksi Ahvenanmaa, joka on hoitanut pukuasiansa melko itsenäisesti. Monilla alueilla puvuissa on samankaltaisuuksia.
– Esimerkiksi Pohjanmaalla monissa kansallispuvuissa on lyhyt liivi, peilinapit ja paljon punaista. Myös itäisellä Uudellamaalla monet asut muistuttavat toisiaan. Samat henkilöt ovat olleet aktiivisia niiden suhteen.
Puku ei puhu mitään kieltä
Tänä päivänä monien ollessa kaksikielisiä ei ole mikään itsestäänselvyys minkä puvun valitsee. Ja kuka saa valita minäkin puvun, onko olemassa sääntöjä näissä asioissa? Äskettäin esimerkiksi silloinen Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Fatim Diarra ja apulaispormestari Daniel Sazonov esiintyivät julkisesti Helsingin pitäjän puvussa, joka on suomenruotsalainen puku ja kuuluu Bragen vastuualueeseen.
– Ei ole mitään sääntöjä kielestä tai että sinun pitäisi olla juuri kyseiseltä paikkakunnalta kotoisin, enemmän on kyse tunteista kotiseutua tai kotipaikkakuntaa kohden. Puvut eivät sinänsä puhu mitään kieltä.
Joillakin paikkakunnilla on kaksi eri pukua josta valita, Maria Lindén mainitsee esimerkkinä Porvoon. Suomenkielisellä puolella on olemassa Porvoon pitäjän kansallispuku ja ruotsinkielisellä puolella oma Porvoon puku. Joillakin paikkakunnilla ainoa olemassa oleva kansallispuku tulee suomenruotsalaiselta puolelta, esimerkiksi Helsingin pitäjä ja Espoo.
– Niitä voi käyttää kuka tahansa kielestä riippumatta. Meidän sanomamme on, ettei puvuilla ole kieltä, mutta samaan aikaan on kyllä hyvä ymmärtää puvun taustoja.
Maria Lindén mainitsee esimerkiksi Munsalan sinivalkoisen puvun, jonka moni kokee hyvin suomalaiseksi.
– Yleisesti ottaen sitä voi mielestäni käyttää kuka tahansa, mutta on silti hyvä miettiä mitä se symbolisoi, mistä se on kotoisin. Munsala on hyvin ruotsinkielistä seutua.
Moni perii puvun
Juuri nyt kansallispuku voi suhteellisen hyvin, Maria Lindén tuumailee, ja kokee että nuorten keskuudessa on havaittavissa orastavaa uutta kiinnostusta.
– Jotkut 20-30-vuotiaat perivät kansallispuvun ja haluavat korostaa perintöä ja sukutunnetta laittamalla sen kuntoon. Ehkä heitä edeltävä sukupolvi ei ole paljoakaan käyttänyt kansallispukua. Paitsi kansantanssijat ja kansanmuusikot, he ovat tietysti asia erikseen.
Entä jos kansallispukua ei saa perintönä? Puvun voi ommella itse, esimerkiksi jonkun kansalaisopiston kurssilla, tai valmiin puvun voi ostaa Bragen kautta.
– Emme ompele kovinkaan montaa pukua vuositasolla, yhdestä viiteen, mutta monet hankkivat materiaalia meidän kauttamme. Valitettavasti pukukurssien tuntiresurssit ovat pienentyneet ja monesti on vaikeaa löytää päteviä opettajia.
Opettajapulaa on yritetty lääkitä muun muassa opettajakoulutuksella, syksyllä se järjestetään neljännen kerran Jyväskylässä sijaitsevan Suomen Kansallispukukeskuksen toimesta.
– Suomessa ei monikaan pysty elättämään itsensä kansallispukuja valmistamalla. Mutta monet tekevät sitä muun työnsä ohessa, sanoo Maria Lindén.
Näkemys hienosta muuttuu
Ilmiönä kansallispuku on oman aikansa lapsi, mutta pukukäytännöissä voi myös nähdä eri aikakauden leimoja.
– 1800-luvulla kerittiin omat langat ja kudottiin hienoja kankaita, käsityöosaaminen oli vahvaa. Teollistumisen myötä nämä taidot rupesivat pikkuhiljaa katoamaan.
1920-luku oli vahvaa käsityöinnostuksen aikaa ja sääntöjä siitä, miten asiat piti tehdä, oli paljon. Myös näkemys siitä, mikä oli hienoa, muuttui.
– Siihen aikaan todella hienoa oli kirjota itse huivinsa. 1800-luvulla naiset puolestaan eivät sitä itse tehneet – siihen aikaan ostettu huivi oli hienointa, sillä siihen kaikilla ei ollut varaa. Myöhemmin ompelukone tuli käyttöön, ja silloin hienointa oli ompelukonekirjonta esimerkiksi kaulukseen, sanoo Maria Lindén.
Muoti myös vaikuttaa kansallispukuihin – mutta hyvin hitaina aaltoina, ei niinkään nopeasti vaihtuvana kausimuotiajatteluna. Esimerkiksi 1960-luvulla naisen tuli olla hyvin hoikka ja myös kansallispukuhameiden helmat kaventuivat ja lyhenivät.
– Nykyään pyritään tiettyä lopputulosta kohden, useimmiten 1800-lukua korostaen. Mutta käsityö muuttuu, enää ei välttämättä tarvitse ommella tiettyjen sääntöjen mukaisesti, esimerkiksi juuri oikeasta vasempaan. Aikanaan monet kansallispukuja ommelleet tuskin ovat miettineet niin paljon – he ovat ommelleet omaan tapaansa ja painottaneet sitä, että puvuista tulisi kauniita ja kestäviä.
Lisätietoja Bragen pukutoimistosta: https://brage.fi/sve/draktbyra/pukutoimisto/
Bragen pukunäyttely ”FOLKDRÄKT – sata vuotta järjestelmällistä kansallispukutyötä” on kesän aikana esillä Helsingin Vuotalolla (toinen kerros) 5.7. asti, Ahvenanmaan kulttuurihistoriallisessa museossa Maarianhaminassa 17.9. asti sekä Kilens hembygdsgårdissa Kristiinankaupungissa 5.–31.8.
Tove Djupsjöbacka
Artikkelin pääkuvassa ”Perna kvinna & flicka” kuvassa artikkelissa haastateltu Maria Linden ja Linnea- tytär. Kuva: Föreningen Brage / Mari Varonen
Tämä artikkeli on osa Kansanmusiikin ja Kansantanssin Edistämiskeskuksen (KEK) KamuKanta kaikuu! -juttusarjaa.
Kort på Svenska
Folkdräkten har inget språk – men alla frågor som gäller den finlandssvenska dräkten besvaras under samma tak
Antalet folkdräkter i Finland är ungefär 500, och av dem hör 186 stycken hemma på svensk- och tvåspråkiga orter. Alla frågor som gäller den finlandssvenska folkdräktskulturen finns samlade på ett ställe – vid föreningen Brage i Helsingfors finns både museum, arkiv, modelldräkter, informationsverksamhet och butik.
– Det är unikt på svenskt håll, att allt finns under samma tak. På finska är det uppdelat mellan folkdräktskonsulten i Jyväskylä och många olika föreningar och företag, säger Maria Lindén, folkdräktskonsult på Brages dräktbyrå.
– För kunden är det redigt och klart. Vad du än behöver hjälp med kan du vända sig till Brage, oberoende om du behöver skaffa dig en ny dräkt, känna igen en dräkt eller fråga hur man ska bära den.
Varför ansvaret sedan 1922 skötts just av Föreningen Brage har en historisk bakgrund.
– Ända sedan föreningen grundades 1906 hade Brage varit väldigt aktivt i att ta fram dräkter för sin egen verksamhet, uppträtt i folkdräkt på olika sångfester och på Skansen.
Förutom dräktbyrån ingår i dag bland annat folkdans, spelmansmusik och kör i föreningens verksamhet.
Sällsynt många mansdräkter
Riktlinjerna för dräktskicket drogs upp på 1920-talet. Då beslöt man att varje svensk- och tvåspråkig ort i Finland skulle få både en kvinno- och en mansdräkt.
– Det är unikt på svenskspråkigt håll att vi har så många olika mansdräkter. På finskt håll är mansdräkterna få jämfört med kvinnodräkterna. Det var en väldigt viktig fråga för många orter att ha en egen dräkt, inte dela dräkt eller ha en variant av dräkten på någon närbelägen ort.
Ändå liknar dräkterna på många orter grannens, Maria Lindén nämner till exempel Lappfjärd och Tjöck.
– Flera delar i dem är likadana, men det är två skilda dräkter, även om man kan tycka att de ser väldigt lika ut.
Geografiskt är det svenska språkområdet väldigt stort, från Karleby i norra delen av svenska Österbotten till Pyttis längst i öst, plus Åland, som skött sina dräktfrågor rätt autonomt. Flera områden har vissa gemensamma drag som man kan känna igen.
– Till exempel har många österbottniska dräkter korta livstycken, spegelknappar och mycket rött. Många östnyländska dräkter påminner också om varandra. Samma personer har varit aktiva för att få fram dem.
Dräkten talar inget språk
I dag då många är tvåspråkiga är det kanske ingen självklarhet vilken dräkt man väljer. Och vem får välja vilken dräkt, finns det regler man borde anpassa sig till? Nyligen visade till exempel dåvarande ordförande i Helsingfors stadsfullmäktiges ordförande Fatim Diarra och biträdande borgmästaren Daniel Sazonov upp sig i Helsingedräkten, den finlandssvenska dräkten som Brage ansvarar för.
– Det finns inga regler om språk eller att man måste komma från den platsen, det handlar mer om hembygds- eller hemortskänsla. Dräkterna i sig pratar inget språk.
Vissa orter har två dräkter, Maria Lindén nämner Borgå som exempel. På finska sidan finns en dräkt som kallas Porvoon pitäjän kansallispuku (Borgå sockens folkdräkt) och så finns den svenska sidans Borgådräkt. På vissa orter finns endast en dräkt som kommer från finlandssvenskt håll, till exempel Helsinge och Esbo.
– Dem kan vem som helst bära oberoende av språk. Vårt budskap är att dräkterna inte har ett språk, men samtidigt är det bra att förstå dräktens bakgrund, hur den tagits fram.
Maria Lindén nämner till exempel Munsaladräkten, som brukar upplevas som väldigt finsk med mycket blåvitt.
– Generellt sett tycker jag vem som helst kan bära den, men det är ändå bra att tänka på vad den symboliserar, varifrån den kommer. Munsala är ett väldigt svenskspråkigt område.
Många ärver dräkter
Folkdräkten mår relativt bra just nu, säger Maria Lindén, som upplever att ett visst nyuppvaknande kan iakttas bland yngre.
– Personer i 20-30-årsåldern har börjat ärva folkdräkter, och vill framhäva arvet och släktkänslan genom att rusta upp dräkten. Generationen före dem har kanske inte klätt sig i folkdräkt så ofta. Förutom då folkdansare och folkmusiker, det är förstås en annan sak.
Och den som inte ärver en dräkt då? Man kan sy en dräkt själv, till exempel via någon folkdräktskurs vid medborgarinstituten, eller köpa en färdig dräkt via Brage.
– Vi syr inte hemskt många dräkter per år, mellan en och fem, men många skaffar material via oss. Tyvärr har timresurserna för dräktkurser blivit mindre och det är ibland problem med att hitta kunniga lärare.
Lärarbristen har man försökt råda bot på bland annat via en utbildning för lärare, i höst inleds den för fjärde gången vid Folkdräktscentret i Jyväskylä.
– Det är inte många i Finland som kan livnära sig på att tillverka folkdräkter. Men många har det som extra arbete, säger Maria Lindén.
Synen på fint förändras
Folkdräkten är som fenomen ett barn av en viss tid, men man kan också se olika tiders avtryck i dräktskicket.
– På 1800-talet spann man sitt eget garn, vävde fina tyger och hade starka hantverkskunskaper. Med industrialiseringen försvann de här kunskaperna så småningom.
Under 1920-talet, hemslöjdsentusiasmens tidevarv, fanns mycket bestämmelser för hur saker skulle sys. Synen på vad som var fint förändrades också.
– Då var det jättefint att brodera en schal, medan en kvinna på 1800-talet inte hade broderat en schal – på den tiden var det ju fint att kunna köpa en färdig, alla hade inte råd med det. Senare kom symaskinen, och då var symaskinsbroderi i kragen bland det finaste man kunde ha på kläderna, säger Maria Lindén.
Modet påverkar också – men i väldigt långsamma vågor, inte som snabbt växlande säsongsmode. På 1960-talet skulle kvinnan vara slank och man minskade kjolarnas vidd och längd.
– Numera eftersträvar vi ett visst resultat, mest med tonvikt på 1800-talet. Men handarbetet förnyas och man behöver inte nödvändigtvis sy enligt vissa regler, från höger till vänster eller tvärtom. Många som har sytt folkdräkter tidigare har kanske inte tänkt så mycket utan bara gjort på sitt sätt, så de blivit snygga och hållbara.
Mer information om Brages dräktbyrå: https://brage.fi/sve/draktbyra/draktbyran/
Brages dräktutställning ”FOLKDRÄKT - hundra år av organiserat dräktarbete på Brage” visas under sommaren i Nordhuset i Helsingfors till 5.7 (på andra våningen), på Ålands kulturhistoriska museum i Mariehamn till 17.9 och på Kilens hembygdsgård i Kristinestad 5-31.8.
Tove Djupsjöbacka
